You are here:

Kun jäljelle jää vain suru ja kaipaus

Kun jäljelle jää vain suru ja kaipaus

Rakas Veera kuoli eilen. Ei sitä voi käsittää. Osan ajasta on vaan pohjattoman surullinen olo ja osan ajasta tekisi mieli huutaa ja raivota. Ei näin vaan voi käydä! Miten tästä kuuluu jatkaa elämää? Meneekö tämä paha olo oikeasti joskus pois?

 

Eilen aamulla olimme klinikalla kavion tarkastuksessa ja kengityksessä. Kaikki meni todella hyvin ja lääkärit olivat riemuissaan, että Veera on niin hyvässä kunnossa. Kavio oli heidän mukaansa täydellinen ja enää pitäisi odottaa, että se kasvaa lisää. Nyt siitä oli kasvanut puolet takaisin. Myös kumisaappaasta päästäisiin vihdoin eroon ja Veera saisi mennä muiden mukana laumassa laitumelle. Niin ihanaa!

 

Lähdimme klinikalta onnellisina ja olimme kotitallilla klo 13. Veera oli tavallista levottomampi mutta oletin sen johtuvan klinikalla käynnin aiheuttamasta stressistä. Sovimme tallimestarin kanssa, että Veera menee laitumelle vasta seuraavana päivänä jolloin se voidaan viedä ensimmäisenä yhdessä Nupun kanssa ja tuoda muut hevoset yksitellen. Eihän yksi lisäpäivä muista erillään mitään haittaisi ja näin olisi turvallisempaa.

 

Siivosin trailerin ja laitoin sen takaisin paikalleen. Sen jälkeen ratsastin Nupun ja ponin. Hakiessani ponia laitumelta näin, että Veera makasi karsinassaan ja nousi kun tulin. Ajattelin sen olevan väsynyt klinikalla käynnistä. Ratsastettuani ponin tuli toinen hevosenomistaja maneesiin kertomaan, että Veera menee koko ajan makuulle ja nousee takaisin ylös ja minun olisi hyvä tulla katsomaan sitä. Laitoin ponin pois ja menin Veeran luo. Näin heti, ettei kaikki ole kunnossa eikä karsinassa ole yhtään kakkaa. Lähdimme maneesiin kävelemään. Tässä vaiheessa kello oli 15.40. Käveltyäni Veeran kanssa 20 minuuttia aloin soittamaan eläinlääkärille. Veera liikkui aika normaalisti mutta nosteli häntäänsä. Mitään ei kuitenkaan tullut ulos ja näin, että se on kipeä. Sain eläinlääkärin kiinni 16.15 ja meille jo kovin tutuksi tullut Mona lähti heti matkaan. Hän oli perillä 16.45. Juuri ennen hänen tuloaan Veera kakkasi (mikä helpotus!) mutta yritti heti sen jälkeen rojahtaa maahan. Sain sen estettyä mutta Monan tullessa sisään ja keskittymiseni herpaantuessa Veera rojahti samantien kyljelleen.

 

Mona tutki Veeran eikä tilanne vaikuttanut kovin pahalta. Suolistoäänet oli heikentyneet mutta ne kuuluivat kuitenkin ja tunnustelemalla suoli ei tuntunut olevan tukossa. Se oli kuitenkin tukkeentumassa joten Veera tarvitsisi hoitoa. Ainoa erityisen huolestuttava merkki oli korkea syke, 60 (normaali syke hevosella on alle 40).IMG_3589

 

Veimme Veeran karsinaan ja sille laitettiin tuubi sieraimen kautta kohti vatsaa. Ensin tuubin kautta valutettiin vettä ja otettiin se takaisin ulos. Tällä tavoin tarkistettiin, ettei Veeralla olisi refluksia eli veden mukana ei tulisi mitään takaisin. Kaikki näytti hyvältä muuten, paitsi, että syke oli tällä välin noussut lisää ja oli jo 80. Mona arvioi koko ajan pitäisikö meidän kuitenkin lähteä suoraan klinikalle mutta päätimme yrittää ensin hoitaa kotona. Seuraavaksi tuubin kautta valutettiin parafiiniöljyä avaamaan tukkeumat. Puolessa välissä tätä Veera alkoi taas romahtamaan ja välittömästi Mona veti tuubin ulos ja sanoi, että minun täytyy nyt lähteä hakemaan traileria.

 

Juoksin autolle ja hain trailerin pikavauhtia. Sillä välin tallimestarimme Andi käveli Veeran kanssa ja Mona soitti klinikalle. Kun sain trailerin pihaan laitoimme Veeran autoon ja Monan, Andin ja au pairimme Eveliinan huutaessa onnea matkaan lähdin ajamaan klinikalle, 53 kilometrin päähän. Ajoin niin kovaa kuin uskalsin ja olimme klinikalla 45 minuuttia myöhemmin, klo 18.15.

 

Klinikalla Veera tutkittiin uudelleen ja suoli myös ultrattiin. Ainoa mitä pystyin lääkärin ja hoitajien ilmeistä päättelemään oli, että Veera on tärkeä myös heille. Eikä ihme, olivathan he pelastaneet sen jo kerran ja hoitaneet sitä 5,5 viikon ajan. Tutkimusten päätteeksi lääkäri kertoi, että tilanne on todella huono ja meidän täytyy keskustella. Joutuisin taas sinne kamalaan huoneeseen jossa minulle kerrottaisiin kuinka Veera ei ehkä selviä, sydäntä kylmäsi. Käydessämme keskustelua myös lääkärillä oli kyynelet silmissä. Veeralla oli ohutsuolessa iso tukkeuma joka ei näyttänyt ihan normaalilta ähkyltä. Lääkäri kertoi, että ilman leikkausta he eivät pystyisi Veeraa pelastamaan ja leikkauksessakin olisi riskinsä. Sanoin heti, että Veera leikataan ja he voivat tehdä kaiken niin kuin parhaaksi näkevät. Tiesin jo edelliseltä kierrokselta, että voin luottaa täysin. Tässä vaiheessa kävimme myös positiivisen puolen läpi, Veeralla olisi hyvät mahdollisuudet selvitä. Kaikista ähkyleikkaushevosista 80% pääsee sairaalasta kotiin. Lisäksi Veera tuotiin hyvissä ajoin klinikalle eikä ähkyily alkanut esimerkiksi illalla jolloin sitä ei olisi huomattu ennen kuin vasta aamulla.

 

Seuraavaksi minun piti hyvästellä Veera. Jos leikkauksessa löytyisi jotain sellaista mitä vielä ei tiedetty, jota ei pystyttäisi hoitamaan, ei Veeraa enää herätettäisi. Halasin rakasta hevostani viimeisen kerran ja pyysin taas, että se jaksaisi taistella. Sitten lähdin kotiin ja toivoin niin paljon, että Veera olisi yksi niistä 80%:sta jotka selviävät leikkauksesta ja pääsevät taas kotiin. Tässä vaiheessa kello oli 19 ja lääkärit valmistelivat jo leikkausta. Se tehtäisiin saman tien.

 

Kello 21.30 puhelimeni soi. Tiesin jo silloin, etten näkisi Veeraa enää. Lääkäri sanoi aiemmin, etten kuulisi hänestä ennen klo 1 yöllä. Puhelimessa oli klinikan johtava lääkäri, sama joka leikkasi myös Veeran kavion. Hän kertoi, että hänellä on todella huonoja uutisia: Veeralla ei ole mitään mahdollisuuksia selvitä. Suoli oli täynnä tukkeumia jotka oli aiheuttanut joku suolistotauti. Kyse ei ollutkaan ihan tavallisesta ähkystä, vaan jo toisen kerran Veera oli sairastunut tautiin josta kukaan ei tiedä mistä se johtuu. Lääkäri sanoi, että tämä sairaus valitsee satunnaisesti uhrinsa eikä siihen voi vaikuttaa mitenkään. Jos Veera vielä kaikesta huolimatta leikattaisiin jäisi suolesta jäljelle vain 6 metriä. 10 metriä on minimi jonka kanssa hevosella voi vielä olla mahdollisuus kunnolliseen elämään. Hän suositteli, että päästän nyt Veerasta irti. Se oli taistellut hienon taistelun kaviosairautta vastaan mutta tämän taistelun se oli hävinnyt. Ei enää kipua eikä huolta, ainoastaan niin kipeä suru ja kaipaus.

 

Kiitos rakas Veera, että olit elämässämme. Toivottavasti olet nyt jossain paremmassa paikassa ja saat taas laiduntaa laumassa!

 

Syvästi kaivaten,

Maarit, Tuukka ja Nuppu.

Posted by: Maarit Tarkiainen

Related articles
 

4 Comments
 

Leave a Reply
 

Your email address will not be published. Required fields are marked (*)

Huumorilla ja faktanjyvillä ruokittuja eläinaiheisia artikkeleja sekä blogeja elävästä elämästä. Ehdota juttuaiheita, vinkkaa sopivasta haastateltavasta, tarjoudu bloggariksi tai sovi yhteistyökumppanuudesta.

Back to Top